Hetkiä
Aamuvarhaisella tulee miettineeksi monenlaista. Sitä, miten elämä koostuu hetkistä ja miten harvoin sitä pysähtyy niiden äärelle rauhassa. Miten usein syökään edes kunnolla maistelematta, miten usein kävelee näkemättä kauneutta ympärillään, haistamatta tuoksuja ja rekisteröimättä ympäristöä. Hoputan lapsia, saan aikaan turhaa kiireen tunnetta. Sitten on niitä hetkiä, kun elämä pysähtyy ja ei enää ole kiire. Tajuaa kaiken hoputtamisen turhuuden, pysähtyy. Vaikkakin pakon edestä. Ja hetken kuluttua jatkaa samalla tavalla kuin ennen, usein huomaamattaan. Pysähtymisen hetkellä tehdyt päätökset eivät pidä. Väistämättä ajatutuu takaisin totuttuun stressiin, huolehtimiseen ja kiireeseen. Kunnes taas päättää muuttaa kurssia ja pysähtyä. Voidakseen taas kohta kiirehtiä.. Eilen päätin taas pysähtyä ja hengittää. Ottaa syviä hengityksiä, laskeutua maan tasalle lapsen kanssa ja ihmetellä kauneutta ympärillä. Kuulin lapsen kikatuksen, raivonpuuskan ja väsymyksen ja tunsin ne kehossani. Lapse
